Opeta nyt meitä

IMG_5976Paljon on kirjoitettu viimeaikoina siitä, miten oppilaat ovat robotteja ja koulu suorittamista. Oppilaat ovat laitostuneet tekemään niin kuin koulussa pyydetään, ja yleinen käsitys on, että oikeaa opettamista on vain se, että tieto tulee opettajalta tai kirjasta oppilaalle.

Kun seisoo luokan edessä ja näkee, kun oppilaat istuvat hiljaa ja katsovat minua ’opeta nyt meitä’ -katsellaan, tunnelmani ovat ristiriitaiset. Toisaalta minusta on hienoa nähdä heidän tiedonjanonsa, mutta toisaalta haluan valjastaa heissä itsessään asuvan viisauden ja energian hyötykäyttöön. Kun kerron heille jotain uutta, näen miten osa imee kaiken tiedon itseensä. Hammasrattaat pyörivät vimmatusti pääkopassa, ja uusia kysymyksiä syntyy nopeammin kuin ehdin antaa vastauksia. Ja onhan luokassa tietysti aina nekin, joiden silmistä näkee, että ollaan valovuosien päässä verbintaivutuksesta. Ehkä kesälaitumilla tai laskettelurinteillä. Rumpuriffissä tai futiskikassa. Joka tapauksessa koen, että suuri määrä resursseja käy tyhjäkäynnillä silloin, kun hammasrattaat pyörivät löytämättä kosketuspintaa mitä työntää eteenpäin. Miten voisin ottaa siitä hetkestä kiinni ja laittaa sen jalostumaan eteenpäin? Tieto annetaan ja tieto talletetaan (ja todistetaan opettajalle että se on todellakin tallennettu). Entä sitten? Itse koen, että tässä ollaan opettamisen ytimessä. Kultaisessa hetkessä, jonka energian valjastaminen uuden asian sisäistämiseen, pysyvän uuden taidon omaksumiseen, vastaa varmasti sitä fiilistä, kun laukoo ratkaisevan maalin tai säveltää ikimuistoisen melodian.

Kuvaamani hetki on tietysti yksi opettajan työn olennaisimpia asioita. Meille kaikille opettajille jokapäiväinen haaste ja se ’ultimate goal’. Ja jokaisen opettajan ratkaisupakissa on varmasti lukemattomia työkaluja tilanteen vangitsemiseksi. Silti uskoisin, että koko jo vuosia kestäneen kiivaan koulukeskustelun kulmakivi on jossain tuon hetken ympärillä. Miten herättää oppilaan sisäinen motivaatio ja saada hänet aktiiviseksi tiedon tuottajaksi ja prosessoijaksi? Tunnin alkaessa pallo heitetäänkin oppilaalle joka prosessoi tiedosta omaa tietoaan käyttämällä sitä omaan tarkoitukseensa. Tähän saakka melkein aina kun olen antanut luovia ongelmanratkaisutehtäviä, huomaan usein, että oppilaalla on aivan valtava epäusko siihen, että hän voisi itse keksiä jotain. Ratkaisu tuijottaa häntä silmiin, ja silti hän ei pysty myöntämään, että hän olisi keksinyt jotain ihan itse. Tieto tulee voimaan vasta kun opettaja sanoo sen. Vielä senkin jälkeen, kun opettaja sanoo, että ’etkö sinä huomaa että keksit sen aivan itse’ jää joskus sellainen fiilis, että oppilas pitää sitä jonain sarkastisena heittona.

Voisin esimerkkinä kertoa luokkatilanteen tältä viikolta. Imperfektin opettelun ohessa listasimme ruotsin verbejä taivutuksineen konjugaation mukaan neljään eri laatikkoon. II konjugaation kohdalla listattiin ensin ne, missä on -de pääte (ringa, ringer, ringde) ja sitten ne missä oli -te pääte (tycka, tycker, tyckte). Olin sanonut oppilaille aiemmin, että vaihtelu johtuu siitä, että soinnilliset ja soinnittomat konsonantit tykkäävät olla kaltaistensa kanssa,  ja että soinnittomat konsonantit tunnistaa siitä, että ne saavat äännettäessä ilmavirtaa aikaiseksi huulten edessä niin kuin esimerkiksi äänne ’t’. Kun verbilistat olivat valmiina, sai päätellä listojen perusteella, mitkä konsonantit ovat soinnillisia ja mitkä soinnittomia. Oppilas järkeili vastauksen täysin oikein päätellen että t:n kaverina olevat konsonantit ovat soinnittomia ja d:n kaverina olevat konsonantit soinnillisia, mutta ei suostunut uskomaan ratkaiseensa tehtävän ennen kuin sanoin hänelle, että hänen ratkaisunsa oli aivan oikein. ”Osasinko mä siis tehdä sen ihan oikein?”

Sen lisäksi että uudistetaan koulua ja oppimisen menetelmiä, mitä suurin osa meistä opettajista ei malta odottaa, olisi meidän syytä katsoa myös työelämää samoilla laseilla. Uskonpa, että aika monella työpaikalla suoritetaan robottimaisesti esimiehen toiveita tai työyhteisön konventioita, eikä työntekijöiden luovia ratkaisuja osata arvostaa. Vaikka me kuinka sanoisimme nuorille, että ’älä tee niin kuin mitä teen vaan teen niinkuin sanon’, niin me kaikki tiedämme, että se ei toimi. Aikuisen on muutettava ensin omaa asennettaan ja käytöstään ennen kuin hän pystyy tekemään muutoksen nuorissa. Paras tapa opettaa toisen kunnoittamista, on opetella itse kunnioittamaan muita. Ja jos opettaja itse uskoo tiedon dynaamiseen luonteeseen, välittyy se usko myös oppilaisiin. Mielestäni myös koulun uudistamisen pitää lähteä näistä ajatuksista. Nuori joka näkee ympärillään aikuisia, jotka luottavat omaan luovaan ongelmanratkaisukykyynsä, pystyy parhaiten omaksumaan itse samanlaisen asenteen elämään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s