Lasten ja nuorten koulussa kokema ahdistus tuntuu olevan ikuisuusongelma. Kiusaamista esiintyy edelleen Kiva-kouluista ja muista hankkeista huolimatta. Useissa kouluissa ollaan täysin avuttomia kiusaamisen edessä, erityisesti koska se tapahtuu enimmäkseen netissä. Nuoret ja lapset osaavat kiusata niin, että aikuiset eivät sitä huomaa, eikä kiusaamista edelleenkään tulla kertomaan aikuiselle, vaikka siitä kuinka muistutettaisiin.
Mediassa koulukiusaamisesta kirjoitetaan paljon. Tämä Helsingin Sanomien artikkeli kertoi meille hyvin selkeästi tilanteen koko karmeuden: Yli sadasta ilman työtä tai koulupaikkaa olevasta 15–29-vuotiaasta vain yksi ei ollut koulukiusattu. Kiusaamisella on pitkät ja rankat seuraamukset. Itse en lakkaa ihmettelemästä sitä, miten julma ihminen voi toiselle olla. Enkä sitä, että tätä asiaa ei ole pystytty vieläkään ratkaisemaan. Joskus tuntuu, että kiusaaminen vain lisääntyy ja saa entistä julmempia muotoja.
Uutiset kiusaamisesta saavat monet aikuiset ideoimaan sosiaalisessa mediassa. Pienryhmät takaisin! Lisää psykologeja! Lisää ryhmäyttämistä! Värikkäitä tekstiilejä ja viherkasveja luokkiin! Enemmän liikuntaa! Tiukempaa kurinpitoa! Joskus ideamyrskyä ei pysty hymyilemättä tai vihastumatta lukemaan. Joskus tulee miettineeksi, että onkohan idean keksinyt henkilö miettinyt sitä omalle kohdalleen. Jos häntä kiusattaisiin omalla työpaikallaan, ratkeaisiko tilanne sillä, että työpaikalle järjestettäisiin lisää psykologeja, kurinpitoa tai ryhmäyttämistä? Tuskin. Näitä keinoja on kouluissa käytetty vuosikymmeniä, ja niillä on yhteisöissä oma tärkeä roolinsa, mutta ne eivät yksinkertaisesti riitä kiusaamisen vastaisessa taistelussa.
Miksi kiusaamista sitten on? Toisen nälviminen, nolaaminen tai ulkopuolelle jättäminen ovat vallan käyttöä. Se, joka ei saa huomiota tai hyväksyntää muulla tavalla, yrittää hankkia sitä toisten kustannuksella. Miten näitä ongelmia voisi poistaa aikuisyhteisöistä? Siitä ajatuksesta löytyy ehkä avain myös koulukiusaamisen vastaiseen taisteluun.
Aikuiset suhtautuvat nuoriin usein kuin he olisivat jotain ihmeellisiä olioita kaukaiselta planeetalta. “Mitä me näille nuorille nyt keksittäisiin? Lisää ryhmäyttämistä? Enemmän aikaa oman luokan kanssa?” Nuoret eivät ole sen kummallisempia kuin me aikuisetkaan. Mitä sinä haluat, sitä haluaa nuorikin. Jos vietät päiväsi ryhmässä, jossa et viihdy, josta et saa hyväksyntää omana itsenäsi, ja jossa et saa onnistumisen elämyksiä, et taatusti halua viettää enää yhtään enempää aikaa sen ryhmän kanssa. Ei nuorikaan. Elämme ajassa, jossa jokainen penää oikeuksiaan, mutta harvempi haluaa kantaa vastuun meidän yhteisistä velvollisuuksista. ”Minulla on oikeus sanoa, mitä ajattelen.” ”Minulla on oikeus olla sellainen kuin olen.” Mutta kuka haluaisi muokata omaa käytöstään niin, että muillakin olisi mukavaa? Miten saisimme yhteisömme jäsenet ymmärtämään, että jokainen joutuu tekemään oman osansa? Miten muistaisimme useammin asettua toisten asemaan?
On muistettava myös, että lapset ja nuoret ovat vielä kasvuiässä. Esimerkiksi otsalohko kehittyy hyvin myöhäisessä iässä erityisesti pojilla ja se on juuri se alue, jossa tunteita säädellään. Lapsia ja nuoria ei voi tuomita, vaan heitä pitää kasvattaa. Aikuisten tulee näyttää hyvää mallia ja ohjata lasta ja nuorta käyttäytymään oikein.
Sillä aikaa kun keksimme sen viisasten kiven, jolla kiusaaminen saadaan pyyhkäistyä olemattomiin, annetaan ainakin itse hyvä esimerkki muille harrastamalla itsereflektiota jokaikinen päivä: ”Olenhan muistanut ottaa muut yhteisöni jäsenet huomioon?”, ”Olenhan muistanut arvostaa toisten mielipiteitä?” Empatialla muutamme maailman paremmaksi.
Katso kun opin 